Kiva lomaviikko Levillä. Vuokraamamme mökki oli Mummon, nuorenparin ja kaksivuotiaan tarpeisiin toimiva. Mökistä lisää eri postauksessa. Mutta Leville matkaaminen, se vasta oli rassaavaa, mennen tullen. Siitä tunnelmia tässä postauksessa.
Sinkkumummolla matkanteko sujuu helposti, kulki sitten junalla tai lentäen. Lentämistä kylläkin välttelen monesta syystä. Kuten esimerkiksi siksi, että kohtuuhintaisia lentoja on tarjolla vain kummallisiin aikoihin. Lisäksi suosin matkustamista maata pitkin, milloin vain se on mahdollista, ja Lappiinhan se luonnistuu hyvin.
Junien hinnoittelu häiritsee sinkkumatkaajaa. Toki ymmärrän sen, että makuuhytti on makuuhytti, valtasi sen yksi tai kolme ihmistä. Mutta silti 249 euroa yöstä yhdeltä hengeltä on paljon. Voisihan sitä tietenkin istumapaikallakin matkustaa, jos viitsisi. Eivät nuo yöunet junan heiluvassa makuuhytissäkään vallan makoisia ole.
Retrovaunussa Helsingistä Kolariin
Tällä reissulla jouduimme viimetingan järjestelyihin äkillisen selkävaivan vuoksi. Autolla piti mennä, mutta junaan päädyimme. Koska hyttimatkailijoita oli kolme, 249 euron hyttihinta puolittui kohtuulliseksi 125 euroksi yhdeltä hengeltä. Taapero oli kolmas ja lippu hänelle piti tilata, mutta nollahintainen.
Menomatkalla Helsingistä Kolariin oli jäljellä vain retrohyttejä eli niitä vanhoissa makuuvaunuissa olevia oranssikalusteisia, joita myös nostalgiahyteiksi kutsutaan. Sänkyjä hytissä oli kolmessa kerroksessa, mutta taaperolle tarkoitettu suojaverkko osoittautui – no joo, en osaa oikein sanoa miksi, mutta ei sen avulla kaksivuotias olisi pysynyt sängyssä. Mukana oli myös taaperon matkasänky, mutta levitettynä se vei hytin koko lattiatilan, eikä portaita saanut aseteltua niin, että yläsänkyyn olisi kyennyt kiipeämään. Onneksi Mummolla on laihat jalat ja Santiagon teillä sänkyihin kiipeämisestä kehittynyt ketterä kroppa, ja pystyi hivuttautumaan sängynlaitaa pitkin ikkunalaudalle ja kapuamaan kakkoskerrokseen.
Aamulla vessassa arvostin nastakenkiäni. Niillä pysyi pystyssä edellisillan vedenpaisumuksen jäljiltä jäätyneellä lattialla. Käytävän toinen vessa – se suurempi – oli jostain syystä lukittuna koko matkan ajan.
Uuden mallin makuuvaunussa Kolarista Helsinkiin
Vessan kunto Kolariin menomatkalla oli tyttärelle liikaa, hän halusi paluumatkalla varata hytin uuteen makuuvaunuun. Koska niissä on erityyppiset kalusteet ja mitat, hän kävi moninaisia keskusteluja VR:n asiakaspalvelun kanssa. Tieto hytin pinta-alan neliömäärästä ei juuri auta, jos matkasängyn esteenä on lavuaari tai muu uloke. Sen huomasimme Kolarissa, jonne olimme hyvissä ajoin tulleet, jotta voimme kokeilla sopiiko Mummot ja sängyt hyttiin vai ei.
Vävy oli parkissa odottamassa. Hänen ”ykkösluokan” ajomatkansa pohjoisesta yhdellä sukulaispysähdyksellä oli vaarassa muuttua ”kakkosluokan” matkaksi, jos anoppi ei mahdu junan hyttiin.
Kiirehän siinä tuli. Autot pakkautuivat junaan, ja sitä pääsi seuraamaan läheltä, mutta matkustajat joutuivat odottamaan junaan pääsyä. Ehdimme kuitenkin toteamaan, että jos matkasänky levitetään, sisäänpäin aukeavaa ovea ei saa enää auki. Paikalle saatiin konduktööri, joka vaihtoi meidät invahyttiin.
Invahytissä matkasänky levitettiin uudestaan, mutta tällä kertaa sänkyihin ei päässyt edes ketterällä ruumiinrakenteella. Taapero katseli silmät ymmyrkäisinä sekavaa näytelmää, jossa vieraat sedät ja tädit mittailivat katseellaan sänkyä ja hyttiä. Ovi kävi kuin saluunassa, Mummo sisään Mummo ulos. Taapero vilkutti milloin Mummolle, milloin isälle.
Ovia sulkeva konduktööri sanoi, että junan täytyy nyt päästä liikkeelle. ”Kyllä tähän ratkaisu löydetään”. Ennen ovien sulkeutumista ehdin vielä huikkaamaan, että kunhan ratkaisu löytyy ennen seuraavaa asemaa, Pelloa, sillä siellä hyppään pois junasta. (Vävyn soitimme odottamaan sinne. Hän ei ollut ehtinyt pidemmälle jonkun auton jäämuodostuman takia.)
No miten tämä kaikki päättyi?
Hytin osalta lopulta hyvin. Konduktööri tuli paikalle ja todettiin, että Mummo ei mahdu hyttiin eikä matkasänkykään. Mummo sai lastenlippuun kirjoitettuna hyttinumeron. Se ohjasi samanlaiseen nostalgiavaunun hyttiin kuin menomatkalla, tällä kertaa kuitenkin koirankupilla varustettuun lemmikkihyttiin. (Avauskuvassa koirankuppiselfieni.) Tytär taaperoineen jäi invahyttiin ja sai jotakuinkin toimivan lastenturvaverkon, jonka avulla taapero vietti elämänsä ensimmäisen yön junasängyssä. Matkasängyn patjan avulla tytär vuorasi piiloon hytin seinässä olevat hätänappulat ja pistokkeiden reiät. Hän kertonee lisää omissa somesisällöissään. Vävy kaasutti ”ykkösluokassa” kohti sukulaisten mökkiä. Hänen mietteistään en tiedä.
Seuraavana aamuna Tikkurilassa
Lueskelin kaikessa rauhassa Forsterin Italialainen avioliitto -kirjaa. Oli muuten huono matkakirjaksi, mutta lomalukemisista kerron eri postauksessa. Helsinkiin junan piti saapua 10.45 ja Pasilassa olimme sopineet poistua junasta. Yhtäkkiä junan ikkunasta näkyy Tikkurila. Hätäpäissäni keräsin tavarani ja kiirehdin uudelle puolelle kohti tyttären hyttiä. Turhaan hosuin, sillä päästyäni tyttären hyttiin kuulutus kertoi, että autot lastataan ulos ennen matkustajia.
Pahoittelemaan joudun tässä vaiheessa. Sinä vaaleatukkainen nainen, joka seisoit tukkeena käytävällä ilman maskia ja tyydyit vain vetämään vatsaa sisään, kun pyysin väistämään. Ovi makuuhyttiisi oli auki, mutta et vetäytynyt sinne, miksiköhän. Minulla selässäni oli kaksi päiväreppua, olalla käsilaukku ja kädessä tyynykassi. Onni oli, että sillä puolella, jolla seisoit, minulla heilui tyynykassi eikä kameran sisältävä käsilaukku. En pahoittele, sitä että osuin sinuun tyynykassillani, vaan pahoittelen sitä, etten käyttäytynyt siivommin. En vaan jaksanut enää aikuisen naisen kaksivuotisuhmaa, vaan juoksin ohi.
