Aivan kuin olisin astunut lapsuuteen viime viikolla, kun vierailin Strömforsin Ruukin Seppien pajassa.
Lapsena asuin Lohjalla ja pihapiirissämme oli paja. Seppä kengitti hevosia, jotka odottelivat vuoroaan puomiin sidottuina. Hänen sylinsä oli aina avoin murheelliselle pikkutytölle tai silloin kun aikuiset kiusoittelivat, vaikkapa joulupukilla. Kerran punainen naama ilmaantui kotitalomme porstuan ikkunaan ja sai minut pinkaisemaan pihan poikki pajaan. Perällä hehkuvaa ahjoa piti varoa ja siksi seppä rauhoitteli minua sylissään oven pielessä.
Lapsuuteni seppä oli mies. Miehiä sepät kaiketi suurimmaksi osaksi olivat silloin ja ovat nykyäänkin. Mutta Strömforsin Ruukin Seppien pajassa metallia takoo ja meitä opastaa Tiia-Riitta Lahti, pitkään sepän töitä tehnyt riuskaotteinen nainen. Hauista takomisessa tarvitaan, sen kertovat käsivarteni kipeytyneet lihakset vielä päivien päästä pajalla takomisestani.
Samoin kuin lapsuuteni pajaa, Strömforsin Ruukin Seppien pajaa hallitsee ahjo. Sen mustaan kitaan Tiia-Riitta sytyttelee pieniä hiilipesäkkeitä, jotta me takomisoppiin tulleet mediaryhmäläiset pääsemme harjoittelemaan.
Tiia-Riitta esittelee työvälineet: ahjo, alasin, vasara, taltta ja metallitikku, josta on tarkoitus takoa sydän. Metallitikun käsittelyn eri vaiheet hän on latonut pöydälle. Siitä mallia ja takomaan.
Vasara käteen ja alasimelle, joita odottaa ringissä ahjon ympärillä, jokaiselle oma.
Metallitikku ahjoon. Kun pää muuttuu keltaiseksi, on aika takoa. Ja takoa. Ja takoa. Väillä kokeilen kumauttaa oikein olan takaa. Ei apua. On vain kilkutettava kilkuttamasta päästyä ja välillä kuumennettava aikaansaannosta ahjossa.
”Hiiltä on ikävä kyllä käytettävä, sillä rauta täytyy kuumentaa”, Tiia-Riitta toteaa, kun kyselen hiilen käytöstä. ”Induktiota kaavaillaan tulevaisuuden lämmitysmenetelmäksi ja sitä käytetäänkin teollisuudessa. Pienillä pajoilla sitä ei käsittääkseni vielä juurikaan ole, sillä sen käyttöön liittyy rajoitteita lämmitettävien kappaleiden muodon suhteen.”
Vasara painaa puolitoistakiloa ja aika monta kumautusta sillä piti tehdä ennenkuin metallitikun pää muotoutui sydämen muotoon sopivaksi. Sen jälkeen tartuttiin talttaan ja pihteihin. Taltalla vako keskelle tikkua ja pihdeillä taivutus kaverin kanssa kahteen pirkkaan. Avot, sydän syntyi. Joillakin se oli enemmän syrjällään kuin toisilla.
Opas kertoi, että ennen vanhaan sepän ammatti oli erittäin arvostettu. Kirkossa istuivat aateliset etupenkissä, seuraavassa sepät. Kävimme tutustumassa alueella olevaan Ruotsinpyhtään kirkkoon, joka on kuuluisa alttaritaulusta. Alttaritaulun nimi on Ylösnousemus ja sen on maalannut Helene Schjerfbeck.
Taontaoppiin meidät kutsui Visit Kotka-Hamina.
