Jännitys tiivistyi, kun maanantai lähestyi. Se oli päivä, jolloin hyppäsimme pyörän selkään ja lähdimme tutustumaan Berliinin muurin muistomerkkeihin.
Hotellimme kulmalla jäykistyin kauhusta, kun näin pyöräilijöiden laumat ja niiden selässä olevat hahmot kurvaamassa, kuka minnekin. Varmaan töihin kiirehtivät, sillä oli maanantaiaamu.
En ole järin hyvä pyöräilijä, ehkä vähän vaarallinenkin liikenteessä. Haahuilija, joka saattaa unohtua omiin ajatuksiinsa ja tehdä äkkiliikkeitä hetken mielijohteesta. Sillä selviää hyvällä tuurilla vähäliikenteisillä teillä. Nyt sellaiseen ei ollut varaa. Oli pakko keskittyä liikenteeseen ja siihen, että pysyy muiden mukana. Siinä olikin tekemistä, sillä pressiryhmämme koostui pohjoismaalaisista eri ikäisistä miehistä ja lisäkseni mukana oli vain yksi nainen, työmatkapyöräilevä hänkin. Olin ainut, jonka pyöräilykilometrit jäävät alle sataan kilometriin vuodessa.
Kahden päivän aikana näimme muistomerkkejä: muurinjäänteitä, laattoja, historiatauluja, muurin historiaan liittyviä rakennuksia, hautakiviä, vaikka mitä. Jollain hetkellä luulin nähneeni ne kaikki, mutta mitä vielä! Muistomerkkejä on satoja, ellei tuhansia, pyöräilyoppaamme Oleg arveli. Oleg on venäläistaustainen, joka on asunut pitkään Berliinissä. Hämmästyksekseni hän puhui sujuvaa ruotsia. Ruotsin kieli oli peruja ajalta, jolloin hän asui Ruotsissa. Pyöräily pitää ilmeisesti nuorena, sillä kun laskeskelin hänen elämäänsä liittyviä ajanjaksoja, vuosia oli reippaasti enemmän kuin hänen ulkomuotonsa antoi ymmärtää.
Kaiken kaikkiaan muuria oli aikoinaan 157 kilometriä. Muuria mukaillen on mahdollista pyöräillä koko matka.
”Jotkut jopa ovat kävelleet matkan. Se on kestänyt neljä päivää”, Oleg kertoo. Ovat varmaan parempikuntoisempia kuin Mummo. Parikymmentä kilometriä hissukseen voi päivässä kävellä, jos ei tarvitse muuta tehdä. Tuo parikymmentä kilometriä on Santiagon teillä aika yleinen päivämatka. Toki sielläkin jotkut vetelevät neljäkymmentäkin kilometriä.
Tällä pyöräreissulla me emme kuitenkaan pyöräilleet koko matkaa, vain noin 23 kilometriä ensimmäisenä päivänä. Toisena päivänä ehkä saman verran, mutta silloin siirryimme kaupungin ulkopuolelle, vehreisiin maisemiin.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Vain kerran ratikka viuhahti läheltä tai minä viuhahdin liian läheltä ratikkaa. Taisin pyöräillä punaisilla risteyksessä. Berliinissä pyörätiet kulkevat erillään jalankulkijoista. Pyöräilijöillä on oma kaista autotien vieressä. Pyöräily on huomattavasti helpompaa kuin esimerkiksi Helsingissä, jossa moottoriajoneuvoja lukuun ottamatta kaikki muut liikkuvat värkit säntäilevät samalla baanalla.
Pyörät ja kypärät saimme Kulturbrauerein Berlin on Bike -vuokraamosta, jonne menimme metrolla, Eberswalder Straße asemalle.
Kulturbrauereilta pyöräilimme Prenzlauer Bergin kaupunginosaan, jossa saimme kuulla miltä tuo kulttuuriväen ja opiskelijoiden suosima alue näytti DDR:n viimeisinä vuosina.
Sieltä jatkoimme to Treptower Parkin neuvostomonumentille. Aivan valtava alue ja valtava muistomerkki.
Pysähtelimme usein kuulemaan Olegin värikkäitä tarinoita muurin ajalta, sen kaatumisen turbulenssista ja siitä mitä sen jälkeen on tapahtunut.
Opastetun pyöräretken hyötyihin kuuluvat oppaan tarinat, mutta myös se, että ajaminen helpottuu, kun ei tarvitse miettiä reittiä. Sen kun vaan ajaa perässä. Opas pitää huolen tahdista, mutta ainahan siinä niin käy, että johonkin juututaan katselemaan ja keskustelemaan ja lopussa sitten pingotaan aikataulua kiinni.
