Taas näitä taiteellisia, joista ei ota selvää missä mennään ja mitä tapahtuu, konkreettinen minäni karjahteli, kun luin Tapani Tukiaisen Pyhän Olavin polulla -kirjan ensimmäisiä sivuja. Olin asennoitunut imemään tietoa Ruotsin ja Norjan halki Sundvallista Trondheimiin kulkevasta reitistä ja siitä soveltuisiko se minulle, mukavuudenhaluiselle pyhien polkujen tallaajalle.
Sivulla 12 olin jo valmis jättämään koko sekavaksi kokevani vaeltajajoukon, jossa vilahtelivat Juicet ja Birgitta Birgersdotterit aseenkantajineen. Selasin kirjaa hätäisesti, kuviakin oli mukana. En osannut päätellä onko kyseessä romaani, patikointimatkan unet vai mikä, kunnes luin takakannen, jossa kerrottiin Tapani Tukiaisen tavasta kirjoittaa patikointikirjojaan. Kyseessä on Tukiaisen yhdeksäs teos, ja ne jotka ovat aiempia lukeneet tai kirjailijaan tutustuneet, olisivat heti tienneet mistä on kyse. Minä onneton en ollut tehnyt kumpaakaan ja olin aivan hilkulla menettää hienon lukukokemuksen.
Onneksi jatkoin lukemista – Pyhän Olavin polulla muuttui kiehtovaksi lukukokemukseksi
Kun tajusin, että kyseessä on kirjailijan mielikuvitushenkilöt, melkein sivupersoonat, joiden avulla hän sai vaellukseensa kolmenlaista ajankuvaa. Eri aikakaudet avautuivat niin lähihistorian Juice Leskisen kuin 1300-luvun Birgitta Birgersdottirin kuviteltujen ajatusten avulla. Heti kun osasin sijoittaa nämä jo edesmennet kertomukseen, se alkoi vetämään. Ja niin kiehtovalla tavalla, että taatusti tartun Tukiaisen muihin teoksiin.
Itse olen vaeltanut parituhatta kilometriä Santiago de Compostelaan johtavia reittejä. Yksinkin.
Koskettava ja varmaan yksinään vaeltajille yhteinen kokemus löytyy kirjan sivulta 103, jossa Tukiainen hyvästelee Larsin, elävän, satunnaisen Pyhän Olavin polulla kohtaamansa ja hetkittäin hänen rinnallaan kulkeneen.
”Lars lähti jatkamaan aamulla taivalta, halasimme ja hyvästelimme. Minä jäin kynineni, sinisine ruutuvihkoineni, kartanoisäntä Jensiltä saatuine sikareineni. Tuntui jotenkin oudolta, yksinäiseltä. Tosin yksinhän minä olin patikoinut kaikki kuluneetkin päivät, yksin ja omissa ajatuksissani, mutta siitä huolimatta. Silti.”
Niin tuttu tunne, jonka jakaa varmaan jokainen yksinvaeltaja, kuten minäkin silloin kun vaelsin yksin 800 kilometriä Santiagon teitä. Yksinäni, mutta kuitenkin yhdessä jonkun kanssa, jolla oli sama päämäärä, vaikka häntä ei näkynyt kuin satunnaisesti majataloissa yöpyessä.
Kartta auttaa hahmottamaan Pyhän Olavin reitin loppupäätä
Kirjan alkusivuilta löytyy kartta. Siihen on merkitty paikkakunnat, joihin viitataan tarinassa. Sen verran voin sanoa juonta paljastamatta, että Trondheimissa Tukiaista odottaa yllätys.
Tukiainen, Tapani: Pyhän Olavin polulla – pyhiinvaellus Sundsvallista Trondheimiin. Valmiixi, 2019.
Ihan vaan vinkiksi: Suomestakin pääsee reitille ja tietääkseni viime vuosina Turun seudulla on satsattu reitin palveluihin. Ehkä sieltä löytyisi Mummonkantamien pituisia etäisyyksiä majapaikkojen välillä. Täytyy käydä tutkimassa.
Pyhän Olavin reitti on kokonaisuudessaan 1200 kilometriä pitkä. Se kulkee Turusta Turun saaristoon ja sieltä Ahvenanmaan halki Norjan Trondheimiin.
Tästä reitistä en ollut kuullutkaan, mielenkiintoista!
Kiitos kommentista Marja! Reitti on kehitteillä ja varmaan lisää majoituspaikkoja tulee. Kiinnostaisi kyllä lähteä kokemaan, mutta toistaiseksi majoituspaikkoja ei ole minun voimilleni riittävän tiheässä. Turunmaan saaristossa ehkä pärjäisi.