Piti lähteä Serbiaan tässä kuussa. Koronavirus järjesteli kaiken uudelleen ja kuten tiedämme reissut siirtyvät tai peruuntuvat. Ehdin kuitenkin varata alueen kirjallisuutta Helmetistä. Aika vähän vaihtoehtoja löytyi mutta sain Kosovossa syntyneen serbianjuutalaisen, David Albaharin Syötti -teoksen luettavakseni.
Syötti -kirjaan en olisi aivan ensimmäiseksi kirjastossa tarttunut. Kun haen matkalukemista, teoksen tulee olla ulkoasultaan ilmava ja sisällöltään helpohko. Sellainen, jota voi lukea pienissä pätkissä juuri ennen nukahtamista tai lentokentän hyörinässä. Kirjailijan tai tapahtumien tulee liittyä ainakin löyhästi matkakohteeseeni.
Syötti hengästyttää jo selaillessa. Mummonmuistiin ei mahdu yhtään kirjaa, jossa koko kirja olisi yhtä kappaletta. Syötti oli. Yksi kappale 134 sivua pitkä. Kyllä, satakolmekymmentä neljä sivua! Pitkät kappaleet saavat minut yleensä jättämään teoksen hyllyyn. Niin olisi käynyt varmaan tämänkin kirjan osalta, ellen olisi sitä varauspalvelusta tilannut. Silloinhan ei kirjaa pääse selailemaan ollenkaan.
Albahari hönkäisee ulos äitinsä tarinan sanoilla ”Mistä oikein aloittaisin” sivulla 7 ja lopettaa tarinan sivulla 141 sanoihin ”Sitten peräännyn varovasti, hyvin varovasti, kunnes jokin koskettaa selkääni.” Siinä välissä amerikkalainen kirjailija Donald oleilee tarinassa jonkinlaisen mentorin osassa. Donald osaa kirjoittaa, Albahari mielestään ei osaa. ”Jos osaisin kirjoittaa” toistuu kirjan sivuilla useaan.
Alkusivuilla täytyi vilkaista Albaharin esittelyä, jotta sain ajatukseni järjestettyä mistä sodasta on kyse, muistissa kun on päällimmäisenä alueen viimeisimmät medioista tulvineet sotakuvat. Albahari on syntynyt vuonna 1948 Pecissä, silloisessa Jugoslaviassa. Äidin kertomuksessa kyse on siis toisen maailmansodan ajasta, mikä selviää toki tekstin kulkiessa eteenpäin.
Myöhemmin Albaharin teksti nivouttaa kahden sodan aikatasoja . ”Zagreb ei ollut enää sama kaupunki kuin ennen, ja äidin elämä luhistui aivan kuten minun elämäni luhistui viisikymmentä vuotta myöhemmin, kun alkoi uusi sota ja Belgrad muuttui toiseksi kaupungiksi…”.
Tulee mieleen sanonta ”moni kakku päältä kaunis”. Ankeasta ulkoasustaan huolimatta kirja lähtee vetämään. Ensin minua vaivasi se, missä kohtaa voin katkaista lukemiseni. Nukkua kun pitää aina välillä eikä kirjassa ole lukuja, kappaleitakin vain tuo yksi mammuttikappale. Huomasin kuitenkin, että turha miettiä moista, sillä mihin tahansa kohtaan lopetin, pystyin jatkamaan kirjailijan tajunnanvirralta muistuttavaa tekstiä vaivatta seuraavana iltana. Sanon ”tajunnanvirralta muistuttavaa” koska olen aika varma, että tajunnanvirtaa on muokattu moneen otteeseen ennen kuin se on saatu kansien väliin näin tiiviissä muodossa. Kansista sen verran, että tylsät ovat.
Äidin kertoma tarina on taltioitu kelanauhoille, samanlaisille joihin mummon nuoruudessaan tavattiin nauhoittaa Nuorten sävellahjaa. Albahari kuuntelee nauhoja ja kirjoittaa tarinaa Kanadassa, jonne hän on muuttanut 1994. Teksti on tiivistä. Sen kautta muotoutui kuva äidistä pienten arkisten asioiden kautta sotaa käyvässä Jugoslaviassa.
David Albahari: Syötti, Mansarda 2007, suomennos Kari Klemelä