Ruoasta ehdinkin jo marista ensimmäisessä Pietari-postauksessa. Pettymys aiheutui siitä, että tutustumismatkallamme yhtä ravintolaa lukuun ottamatta kaikki olivat saman ketjun ravintoloita. Vähän kuin suomalaiseen ravintolakulttuuriin tutustuvaa kansainvälistä mediaryhmää olisi juoksutettu S-ketjun ravintolasta toiseen. Kyllä, juoksutettu on oikea sana. Kiire oli ravintolaan, ravintolassa ja ravintolasta pois. Tätä olin uumoillut jo, kun saimme matkaohjelman. Siis sen, jossa oli mainittu vain lounas tai illallinen ”in a premium class restaurant”.
Ruokailuun oli sekä lounailla että illallisilla varattu tunti. Näinköhän vaan, mietin kun sain matkaohjelman. Tavanturistille varmaan tuo ”premiun class” -maininta olisi riittänyt, mutta ei toimittajalle. Jos tunnissa täytyy ehtiä havainnoimaan, kyselemään, tekemään muistiinpanoja, ottamaan kuvia ja vielä syömäänkin, niin homma ei toimi. Jonkin verran nopeuttaa, jos pääsee tutustumaan sekä ravintolaan että ruokatarjontaan etukäteen. No onneksi en ollut ruokajuttua tekemässä, sillä ravintolatkin selvisivät vasta kun olimme menossa ravintolaan – nimikyltistä. Ruokalajeista ei välitetty puhua ensinkään.
Kauppakeskukseen syömään – Steak By Steak ravintola kauppakeskus Galleriassa
Ensimmäiseen ravintolaan lampsiessamme ihmettelin että suuntasimme ostariin. No okay, lounas ja varmaan siksi. Sitä paitsi ostariruokailu on maailman tapa nykyään. Ostareissa ei tehdä vain ostoksia, siellä viihdytään: syödään, juodaan, jumpataan, käydään lekurissa. Miksei siis myös Pietarissa.



Vintage ravintola Chateau Vintage
Seuraava ohjelman mukainen ”premium class restaurant” oli nimeltään Chateau Vintage. Illallisaikaan ravintola huokui tyhjyyttä, ja meidät sullottiin yhteen nurkkaan. Seurueessamme oli muutamia tupakoitsijoita (yllättävän monta, hyi sanoo Mummo), jotka olivat pulassa nostattaessaan suurimman osan porukasta, kun lähtevät tuskaansa lievittämään. Huomasin kyllä myöhemmin, että Pietarissa käymissämme ravintoloissa oli tapana istua ahtaasti. Suomalaisellehan tämä on vaikea asia ja vielä vaikeammaksi sen tekee jos työskentelee samalla. Kamerat, muistiinpanovälineet yms yms pitäisi sijoittaa käden ulottuville. Ilmeisesti venäläinen yhteisöllisyys ilmenee myös tilankäytössä.
Toinen mikä toistui ravintolasta toiseen oli valtava tv-ruutu, joka kiinnitti väkisin huomion mikäli sattui istumaan töllöön päin. Tässä Chateau Vintage -ravintolassa ruutu suolsi viimeisen päälle stailattuja kuvia ruoka-annoksista.
Alkupalat (zakuski) olivat ookoo, keitto maistui, kana-annos…no joo, kuivaa mutta onneksi sai kostutettua kastikkeella. Pureskelua tahditti tv-ruudun videomainos. Lehtevä kakku ei mennyt kurkusta alas. Mutta tee oli järkytys: pitkän ja maineikkaan teekulttuurin maassa minulle tuotiin pussiteetä. Yksilöpakattua, samaa tuotemerkkiä mitä saan lähicittarista.


Mamalygan megasuuret ruokalistat
Ravintola Mamalygassa meitä odottivat megasuuret ruokalistat, muttei henkilökunta. Jokin sekaannus, joka tietysti myöhästytti seuraavaan paikkaan menoa. Listoilta valitsimme mieleisiä ruokalajeja kunnes sekaannus selvisi ja henkilökuntakin ilmaantui kertomaan, että meille oli tilattu ruuat jo etukäteen. Komento takaisin. Valitut ruokalajit vaihtuivat kaikille yhteiseen menuun.






Venäläinen tapasbaari Petrov-Vodkin
Tämä ravintola osasi asiansa. Ruoat ja juomat esiteltiin tervetulotoivosten kera sekä suullisesti että kirjallisesti. Kalallakin oli kotilätäkkö, Laatokka. Tarjoilija kertoi myös tapakulttuurista, mitä syödään minkäkin kanssa.
Yllätys odotti ruokailun sopivassa vaiheessa. Muusikot kiertelivät ravintolassa tanssijoineen. Lähimpänä istuvat pääsivät myös tanssinpyörteisiin mukaan.
Tämä Petrov-Vodkin oli se ainoa ravintola jossa en nähnyt Ginza Project -logoa







Koristeellinen Katyusha
Tämäntyyppinen venäläinen ravintola varmaan vetää turisteja. Kiire kun oli, niin jäi vähän vajavaiseksi ruokalajeista kysyminen tässäkin ravintolassa.
Ekaterinalta kysyin kuvan alkuruoasta myöhemmin. Kasa lautasella on perinteinen venäläinen majoneesipohjainen perunasalaatti, salat olivier. Se muistuttaa meidän italiansalaattiamme. Espanjassa olen syönyt samankaltaista nimellä ensalada rusa. Olivier on kuulemma Venäjällä uudenvuodenjuhlapöydän ”must”. Voi luoja, montako kertaa mahdoimmekaan sitä syödä neljän päivän aikana.



Venäläinen ravintola The Repa
Kuvaan aina kyltit, kun pressireissuilla menemme sisään johonkin kohteeseen. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Niin tein tälläkin reissulla. Yksi kohteistamme oli venäläinen ravintola The Repa. Vihdoin asiaan, paikallista ruokaa.
The Repassa meitä emännöi juuri opiskelunsa lopettanut nuori nainen, joka on tavattoman kiinnostunut vitamiineista. Minkälaisia vitamiineja myydään Suomessa ja mitä suomalaiset syövät.
Hups! Mistä tämä tonnikala hyppäsi lautaselleni. En ole aiemmin tiennytkään, että venäläiseen keittiöön kuuluu tonnikala. Suuri maahan Venäjä on…
Olisi luullut, että vastauksen tonnikalan alkuperästä olisin saanut emännältämme. Kun kysyin, hän arveli etteivät varmaan keittiössä sellaista asiaa tiedä. Höh! Kun asia ei selvinnyt emännän kanssa, kysyin tarjoilijalta kun tämä tuli täyttämään lasini. (Pahoittelen huonotapaisuuttani, astuin emännän tontille). Kohtapuoliin tarjoilija kipitti vastauksineen. Japanistahan se.
Mikä tilaisuus nuorella emännällämme olisi ollut kertoa meille median edustajille vaikka mitä ruokakulttuuriin liittyvää. Mutta ei, siinä hän istuskeli ja ilostutti silmiämme.
Moderneja haluavat olla ja sitä meille haluttiin esitellä. Niin oli meillä Suomessakin, eikä edes kauan sitten. Vieraita kun tuli, herkkujen piti olla mieluummin ulkomailta. Se oli jollain tapaa hienompaa. Nykyään Suomessa mennään jo lujaa vauhtia kohti seuraavaa modernia. On selvää, että ”premium class” -ravintoloissa ruoan alkuperä tiedetään ja usein se myös kerrotaan ylpeydellä maustettuna. Ympäristöasioita mietitään, vaikka eivät niin yksiselitteisiä olekaan. Ruokahävikki pyritään minimoimaan. Kierrätys ja jätehuolto toimii, näin ainakin haluan uskoa.




Donitseja Neukkutyyliin – Pyshechnaya
Pyshka eli donitsi ja palanpainikkeeksi limonaatia. Pikaruokapaikka makean nälkäisille, jossa Neuvostoliiton aikaa jäljittelevä sisustus. Oli muuten herkullisia.
Pyshechnaya, yksi osoitteessa Griboyedov channel embankment, 56-58



Mari Vanna – yksityiskohtien ilottelua
Pölynpyyhkijän painajainen, Mari Vanna -ravintola muistuttaa nukkekotia. Kirjoja, koriste-esineitä, kukkaverhoa, pitsiä.





Mari Vannan vessassa kannattaa käydä vaikka ei olisi hätä.



Na Rechke – Stroganovia
Viimeisenä iltana tutustuimme Stroganoviin Na Rechke -ravintolassa. Siis ne, jotka söivät lihaa. Muut saivat samaa mitä oli tarjolla ollut jo kyllästymiseen asti. Pressireissujen koordinointi tuntuu olevan vaikeaa kohteesta riippumatta. Ruokalistojen haaste on miten saada monipuolinen kokonaisuus kasaan. Se saattaa toimia kaikkiruokaisilla, mutta ruokarajoitteiset saavat yleensä tottua toistuvaan tarjontaan.
Aiemmin Ekaterina valaisi Stroganovin taustoja palatsikierroksella:
”Tarina kertoo, että Stroganov piti lihasta. Hampaat olivat huonot ja siitä syystä häntä varten naudanlihaa haudutettiin tuntikausia. Näin lihasta tuli pehmeää.”
Muitakin tarinoita on, kuten se että Stroganovin pataruoka kehitettiin ruhtinas Stroganovin avoimien ovien lounaita varten. Eli helppo pitää tarjoilukelpoisena pitkiäkin aikoja.


Pelmeneitä – niitä maistan ensi kerralla kun tulen Pietariin
Emme käyneet pelmeneitä tarjoavassa Pelmenyassa, mutta lisään sen tähän ainakin itseäni varten. Jotain mistä alkaa seuraavalla reissulla.
Pelmenit ovat raviolinkaltaisia lihalla täytettyjä taikinanyyttejä.
Venäläinen ravintola Pelmenya joka sijaitsee Faberge-museon lähellä. Edullista ruokaa ja talon viiniä. Erikoisuutena pelmenit. Ravintolavinkin antoi oppaamme Ekaterina.
Osoite: Fontanka river embankment, 25,
Postaus kerätty Committee for Tourism Development of Saint-Petersburgin tutustumismatkalta 29-30.9.2019 Pietarissa.