Valmistautuessani Pietarin matkaan luin Svetlana Aleksijevitšin kirjan Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia.
Toiveissani oli oppia ymmärtämään edes hieman venäläisiä, heidän ajattelutapaansa, kulttuuriaan ja yhteiskunnan toimintoja. Vaikeata se yhä on, sen huomasin viiden päivän reissullani, joka tällä kertaa keskittyi Pietariin.
Neuvostoihmisen loppu on suuri kirja, suuresta maasta. Kokonsa puolesta se ei sovi matkakirjaksi, ellei sitten matkusta peräkärryn kanssa. Teos on painava ja painava on sisältökin. Ei kannata ottaa mukaan sänkyyn illalla unta houkuttelemaan.
Seitsemäänsataan sivuun mahtuu iso määrä kauheuksia Venäjän ja Neuvostoliiton viimeiseltä sadalta vuodelta.
Neuvostoihmisen loppu kuvaa aivan käsittämättömiä julmuuksia. Sokea usko aatteeseen ja koko ajan läsnä oleva pelko avautuu tarinoissa. Kirjassa kerrotaan myös siitä kun kaikki, johon on joskus uskonut häviää, kun maa siirtyy markkinatalouteen.
Kertojina ovat uhrit, pyövelit, neuvostokansalaiset ja heidän jälkeläisensä. Uhri ja pyöveli voi löytyä samasta ihmisestä, joskus jopa yllättävän läheltä.
Tarinoissa on myös nuoria aikuisia, jotka ovat syntyneet Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisenä aikana. He eivä ole eläneet neuvostokansalaisena ja siksi he katselevat maailmaansa aivan eri lailla.
Kuten sanottu, en ottaisi unikirjaksi.