Naiset joita ajattelen öisin on kirja, jota en olisi valinnut nimen perusteella. Mummot eivät juuri ajattele naisia aamuyön sudenhetkinä. Onneksi kuitenkin törmäsin Mia Kankimäen haastatteluun netissä ja tilasin kirjan luettavakseni. Sehän on aivan upea! Varmasti tulen palaamaan kirjaan, kun seuraavan kerran suunnittelen reissua Euroopan taidemuseoihin, Italiaan, Afrikkaan tai Japaniin.
Olen tietenkin aikoinani tutustunut Karen Blixtenin elämään ja hänen Afrikanvuosiinsa, ihaillut Uffizin taidekokoelmia Firenzessä, käynyt Roomassa monessakin kuuluisassa kohteessa. Jopa residenssielämä, jota Mia Kankivuori kuvaili tuntui tutulta, ei niinkään paikkoina vaan päänsisäisinä tunnelmina.
Mian yönaisia:
- Karen Blixen ->Mia matkustaa Afrikkaan, villieläintutkija Olli kutsuu vieraakseen Tansaniaan, safarilla ja lopuksi Blixtenin asuinsijoille Nairobiin
- 1800-luvun kummajaiset, tutkimusmatkailijanaiset Isabella Bird, Ida Pfeiffer, Mary Kingsley, Alexandra David-Néel ja Nellie Bly -> Näistä seuraa Mian maailmanympärimatka ja masennuksenparannusta Japanissa
- Piilossa olevat naistaiteiljat Sofonisba Anguissola, Lavinia Fontana ja Artemisia Gentileschi -> löytyvät museoiden kätköistä
- Yayoi Kusama, penistä pelkäävä japanilainen pehmopenistaiteilja (näyttely oli Helsingissä HAM:issa viime vuonna) -> Japaniin
Naiset ovat eri aikoina eläneitä, noin 400 vuoden ajalta. Heistä jokainen edustaa Mialle historiallista esikuvaa – siis naista, joka teki asioita valtavirrasta poiketen, usein vähävarainen, niukalla budjetilla reissaava. Esikuviksi kelvollisia oli paljon enemmän, niitä tunki ulos kirjoituspöydän laatikosta heti kun sitä raotti. Mia valitsi tähän teokseen sellaisia, jotka asuivat kiinnostavissa paikoissa, siis sopivissa matkakohteissa.
Rohkeus tehdä asioita vaikka pelottaisi nousee esiin monessa kohtaa.
Myös häiritsevät kuvat vyöryvät välillä yöllisissä ajatuksissa (s. 85):
”Ehkä asiat olivat jotenkin toisin sata vuotta sitten. Safarimetsästys oli noihin aikoihin mitä suurinta muotia – villityksen oli aloittanut Yhdysvaltojen entinen presidentti Roosevelt, jonka yhdeksän kuukautta kestäneellä safarilla vuonna 1909 kaadettiin pöyristyttävät 11 000 eläintä.”
Viisi vuotta myöhemmin Karen Blixen kirjoitti, ettei uskonut, että ”kukaan normaali ihminen voisi elää leijoninen maassa yrittämättä ampua niitä”.
Teos on mielenkiintoinen ja itse suosittelen sitä myös 👍 (arjensuklaasuukkoja.blogi.net)