Reissun odotetuin retki suuntautui Valle Gran Reyn pikkukaupungista merelle bongaamaan delfiinejä ja valaita.
”Delfiinejä näkee safarilla aina, enemmän tai vähemmän mutta niitä näkee. Pienempiä valaitakin noin 60 prosentin varmuudella, mutta suuria valaita nähdäkseen täytyy olla jo onnekas”, oppaamme Melanie valmisteli ryhmää tulevaan merimatkaan.
Valle Gran Reyn satamassa meitä odotti Excursiones Tina -safariyrittäjän opas Angela Schröder, joka antoi varsin yksityiskohtaista tietoa merellä lajeja tarkkaillessamme.
Aurinkoallergiselle veneessä olo haastaa kaiken: suojakertoimet, silmien suojauksen, vaatetuksen, kerrassaan kaiken. Niinpä hetken katselin yläkannella ruskeita pintoja, napakoruja, pikkuruisia vaatekappaleita, joihin enemmistö veneen matkustajista oli sonnustanunut, ja vetäydyin sitten alakertaan mahdollisimman varjoisaan nurkkaan.
Nurkkaan vetäytyivät myöhemmin myös merisairaat, yksi kerrallaan. Veneen kiikkuminen oli monelle liikaa. Henkilökunta jakoi pusseja lasittunein silmin horisontiin tuijottaville. Myös minulle, vaikka kuinka yritin selittää, etten voi huonosti, vaan välttelen aurinkoa. Kuka nyt välttelisi aurinkoa! Ihmisillä on kymmeniä erilaisia intoleransseja ruoan suhteen, mutta auringon välttelemistä harva ymmärtää. Korkeintaan sen, että suojakertoimia täytyy olla, ja hattu päässä.
Alakannelta näki kuitenkin hyvin merelle, vähintään yhtä hyvin kuin yläkannelta. Aina kun jotain näkemisen arvoista ilmestyi, laivatyttö juoksi ympäri kantta ja kertoi saksaksi sekä englanniksi mille puolelle venettä tulisi katsoa. Merisairauskin näytti siitä kärsiviltä unohtuvan, samoin paahtava aurinko minulta, kun delfiinit leikittelivät veneen kummallakin puolella.
Kun olennaisemmat lajit oli nähty, vene pysähtyi suojaisaan poukamaan uintia varten. Vaatteiden vaihto kajuutassa oli hikistä hommaa mutta pulahdus kirkaaseen veteen huuhtoi hiet.
Uintihaluisia rappusilla pyrkimässä vilvoittavaan veteen riitti jonoksi asti. Kaikki eivät aivan päistikkää veteen hypänneet, vaikka kyllä heitäkin oli. Olin ensimmäisten joukossa vedessä ja odottelin vettä polkien jo tovin pääsyä takaisin veneeseen. Jostain muodostui aina vaan uusi jono veteen tulijoita. Se eteni hitaasti, sillä kaikki ottivat tilansa rappusilla. Pikkutyttöä houkuteltiin uimaan: hän eteni, palasi, eteni. Rappusten ala-askelmillä naiset kiljahtelivat muka kylmästä vedestä kameroiden edessä. Odottelin aikani pääsyä ylös vedestä, mutta aina jostain ilmestyi uusi mereen pyrkivä. Voimat alkoivat vähetä ja huusin vihonviimeiselle portaille suuntaavalle.
”Hei, haluaisin tulla ylös”.
Saksalaisrouva mulkaisi ”halut se on hiirelläkin” -ilmeellä ja huusi takaisin.
”Ja minä haluan tulla alas”.
Ja niin hän tekikin.
Meressä polskiminen oli vielä meneillään, kun José Miguel Bello Mesa touhusi veneen peräpäähän nostetun grillin vieressä. Hän grillasi safarilaisille ruokaa – tuoretta kalaa luonnollisesti. José on sekä veneen kapteeni että kokki.
Tinan valassafarita on järjestetty yli kaksikymmentä vuotta. Ne ovat saaneet ”Blue Flag for Sustainable Whale Watching” sinisen lipun (minusta se on kylläkin keltainen) osoitukseksi kestävän kehityksen ohjelmasta.
Tinan verkkosivuilla voi seurata mitä valaita, delfiinejä, merikilpikonnia, lintuja ja muita luontokappaleita on minäkin päivänä nähty.
Jotenkin hämmentävää. Maissa vähän väliä näkyy hylättyjä terassiviljelmiä. Merimatkalla näimme hylättyjä tonnikalatehtaita rannoilla. Hylätyiksi kutsuvat toimintansa lopettaneita.