Aamu alkoi luottavaisin mielin, iltayö tiesi enemmän. Kaikki hyvin kuitenkin ennen puoltayötä, jolloin vihdoin löysimme sängyt itsellemme. Siihen tosin tarvittiin joukko camino-enkeleitä. Ihme, jota olemme saaneet kokea monesti jo tämän Portugalin caminon varrella. Miksi ihmiset haluavat ja jaksavat auttaa kerta toisensa jälkeen. Kiitokset aluksi portugalilaisille, sittemmin espanjalaisille paikallisille.
Pulassa olemme olleet usein. Paljon useammin kuin koko camino-historiani aikana. Viisi caminoa, noin 2000 kilometriä takana. Jokin on muuttunut sitten vuoden 2008 ensimmäisen caminoni.
Sen lisäksi että camino-harrastus on lisääntynyt räjähdysmäisesti, mummolla on ikää on tullut kymmenen vuotta lisää. Se tarkoittaa sitä, että enää ei kirmaista samaa vauhtia kuin kolmekymppiset peregrino-”kollegat”, jotka asettavat reppunsa albergue-jonoon aikaisin iltapäivällä. He ovat jo aamun tunteina ehtineet vaeltaa päivämatkan ja onnistuvat saamaan kunnallisen majapaikan. Siinä vaiheessa kun mummot ovat ottaneet valokuvansa, nauttineet maisemista ja vaeltaneet perille, kaikki majat ovat jo täynnä, myös yksityiset. Paikkoja on kerta kaikkiaan liian vähän valtavaa vaeltajamäärää varten. Näin erityisesti tällä viimeisellä sadalla kilometrillä ennen Santiagoa.
Miksi sitten viimeinen sata kilsaa? Siksi, että viimeiset sata vaaditaan jotta saa monien himoitseman compostela-todistuksen. Mummolla on jo niitä kaksi, ei niin tärkeää.
Pontevedran kaikki majapaikat varattuja, myös hotellit, sillä paikkakunnalla oli pyöräilytapahtuma. Lisäksi vielä 1.5. eli paikallista vappua edeltävän vapaapäivän vuoksi paikalliset viettivät juhlia ja vaelsivat. Peregrinot eivät mahtuneet albergueihin eikä siis myös hotelleihin. Info neuvoi, jatkamaan matkaa bussilla seuraavaan kohteeseen eli Barroon. Niin teimmekin. Nämä kaksi naista vasemmalla tytär Fani ja oikealla hänen äitinsä Flor pysähtyivät keskellä ei mitään ja noukkivat meidät kyytiin iltayhdeksältä. He veivät Barron albergueen, joka tietenkin oli täynnä. Kun ei onnistunut, nijn halusivat viedä meidät seuraavan isompaan kaupunkiin. Siinä välissä kävivät tervehtimässä 80-vuotiasta isoäitiä, joka köpötteli autolle asti toivottamaan meille hyvää matkaa Santiagoon. Caldas de Reisesissä jäimme kyydistä keskustassa, jossa oli paljon majotusapaikkoja. Ikävä kyllä täynnä.
Tässä kolmikko, joka viimeisteli majan meille. Pension de Peregrinos La Modernassa ei tilaa. Isännät Maria Jose (vasemmalla) ja Jose (keskellä) sekä oikealla yhdeksän kuukauden vanhan vauvan äiti,, Jana, joka miehensä kanssa näki meidät ihmettelemässä iltayhdeksältä joudummeko puiston penkille. (Kummallisissa paikoissa olemme yöpyneet jo tähän menneessä, mutta aina sisällä). Mies hoiti vauvan ja ostokset, ja Jana ryhtyi kännyllään etsimään meille majapaikkaa. Lopputuloksena Lotus hotelli, johon sitten majoittauduimme muutamaksi päiväksi. Lepo tarpeen. Kalingradista kotoisin oleva Jana kertoi tavanneensa miehensä internetin välityksellä. Kuusi yhteistä vuotta ja kaunis tyttövauva ja tuohon pienenlapsen äidin vaiheeseen kuuluva univelka. olivat keskusteluissamme päällimmäisinä. Olisi luullut että hänellä olisi ollut parempaakin tekemistä lauantai-illan ratoksi kuin hoitaa kahta peregrinoa hotelliin. ”Tiedän miten rankkaa peregrinon matka joskus on. Kaikki paikalliset tietävät ja haluavat auttaa. Emme välttämättä auttaisi yhtä paljon turisteja.”
