Santiagon teillä vaeltaessa saattaa törmätä keskellä ei mitään polun viereen pystytettyyn ”kahvilaan”. Joku paikallinen tarjoaa kulkijoille miehittämättömän välipalapöydän ”maksa mitä jaksat” -periaatteella. Myös monet majatalot, erityisesti uskonnollismieliset toimivat lahjoituksilla. Yöpyjät laittavat lippaaseen vitosen, jotkut jopa enemmän, jotkut taas eivät mitään.
Vaikea uskoa, että donativo-paikat kukoistaisivat taloudellisesti. Kaikki maksaa: vessapaperit, aamiaistarpeet (joskus majataloa pyörittävä hospitalero laittaa jopa aamiaisen kulkijoille), siivousvälineet, vesi, lämmitys jne. Hospitalerot ovat yleensä vapaaehtoisia, palkattomia työntekijöitä. Veroja ei kuulemma tarvitse maksaa, mikäli toimii lahjoituksilla. Näin minulle perusteltiin se, että esimerkiksi Ranskan puolella on niin paljon donativo-paikkoja.
Hyväksikäyttäjien joukko kasvaa sitä mukaa kun vaeltajamäärät kasvavat. Joukkoon mahtuu monenmoista elämäntapavaeltajaa, jotkut ovat tien päällä vuosikausia, ehkä loppuelämänsä. Eräässä luostarissa nunnat kertoivat, että heidän oli ollut pakko siirtyä kiinteään hinnoitteluun. Koville kuulemma otti, sillä kiinteän maksun kulttuuri ei kuulu filosofiaan, mutta pakko oli sillä yöpyjien lahjoitukset eivät riittäneet edes luostarin makuusalien lämmitykseen.
Luku-urakka jatkuu. Pakana pyhiinvaelluksella, Pentti Korpelan opus loppusuoralla.
