Menneellä viikolla tapasin nuoren kuntosalia ahkerasti käyttävän miehen. Hän tuntui tietävän kaiken lisäravinteista ja sen sellaisesta. ”Mitä palautusjuomaa käytät tuollaisen kävelyurakan jälkeen”, nuori mies kysyi kun kuuli, että vaelsin vastikään kolmisen sataa kilometriä Espanjan pohjoisosassa.
”Punaviiniä”, vastasi vaellustarinoitani monasti aiemminkin kuullut kollega. Nuoren miehen silmät pälyilivät itään ja länteen. Ei tainnut ihan uskoa.
Mutta totta se on. Palautusmömmöittä matkani caminolla taittuvat. Joskus terästyn ja pakkaan mukaan magnesiumia. Sen sanotaan auttavan lihasten vetreyden vai oliko kramppien kanssa. Viimeiselläkin reissulla magnesium-tabletit matkasivat rinkkan ylälokerossa lähes lentokentälle asti. Olin ostanut pikkupurkin lähtiessä ja muistanut syödä muutaman. Pitkällä caminolla – 800 kilsaa pari vuotta sitten – porukat pelästyttivät minut apteekkiin asti ostamaan kaliumia. Sydäri tulisi ennen seuraavaa huippua ilman kaliumia. Söin kiltisti purkillisen ja unohdin sitten loppumatkaksi.
Niin se punaviini. Se kuuluu pyhiinvaeltajan illalliseen yhtä varmasti kuin kalaruokana bacalao, turska, jota en syö enää ikinä vapaaehtoisesti kaikkien näiden neljän, yhteensä reilun 1500 kilometrin, camino-reissun jälkeen.
Kuvassa vaeltajat ovat kokoontuneet majatalon ruokailutilaan yhteiselle illalliselle. Se on yksi tapa ravita itseään kävelyn jälkeen, mutta vaatii ruoan valmistamiseen osallistumista. Joskus hospitalerot hankkivat raaka-aineet etukäteen ja maksavat ne edellisen illan donativoilla, lahjoituksilla. Toisinaan taas jokainen tuo jotakin yhteiseen pöytään.
Helpoin tapa on bongata lähistöltä ravintola, jossa menu peregrinon, pyhiinvaeltajan illallisen saa reilulla kympillä. Ateria on arpapeliä. Joskus gourmet-tasoa, toisinaan taas mättöä, mutta aina on viiniä.