Poon majatalossa illallista syötiin yhdessä ja samassa pöydässä. Eihän meitä monta ollut: hospitalero ystävättärensä kanssa, José el Peregrino, ranskalainen pariskunta, camino-kamuni ja minä.
Peregrino höpisi omiaan hieman humaltuneena. Isäntäväki omiaan. Vieressäni istui ranskalaisrouva. Me suomalaiset pystymme olemaan hiljaa jos ei ole sanottavaa, mutta ranskalaiset eivät. Varmaankin pöytätapoihin kuuluu keskustella muiden kanssa, osasi sitten yhteistä kieltä tai ei. Rouva osasi ranskaa, ranskalainen kun oli, ja muutaman espanjankielisen sanan ranskalaisittain äännettynä. Kyselin kaikki mahdolliset kielet avuksi, mutta ei, vain ranskaa. Olen aiemminkin ollut samankaltaisessa tilanteessa, eli keskustellut muutamalla yhteisellä sanalla läpi koko aterian. Se vaatii ponnistuksia ja taivas tietää, etten olisi jaksanut kaikkien kilometrien jälkeen.