Eka aamu on aina kauhea, riippumatta siitä monesko camino on menossa. Ahdas makuusali, tavarat hukassa ja rutiini hakusessa. Järkeäänkin tulee kyseenalaistettua. Kaikesta selviää kun muistaa, että yleensä kolmanteen kävelypäivään mennessä tavarat ovat löytäneet paikkansa rinkassa ja majatalojen tohina alkaa kuulua osana rutiiniin.
Vaellus lähtee sujumaan kun löytää polunpään tai kaupungissa simpukoin merkityn caminoväylän. Santaderissa meidät tielle ohjasi lehtimyyjä.
Vaellussauvat ostimme Santanderin alberguesta. Lapsia ohjeistan aina, että kaikenlaisia virheitä – suuria, pieniä, sinisiä, kiiltäviä – saa tehdä kerran, mutta vain kerran ja sitten on opittava virheestään. Auts! Viime caminolla ostin kokoontaitettavat sauvat ja kaduin sitä, että vain katsoin myyjän ohjeistusta. Olisin pyytänyt laitamaan täyteen mittaan. Itse onnistuin rikkomaan ne, vedin yli stop-merkin. Niin kävi nytkin. Sauvat kappaleina ja toiveikkaana, että jostain löytyy korjaaja.
27 kilsaa ja 11 tuntia. Miten tässä nyt näin kävi? Piti edetä vajaat 20. Sanopa se. Joko kartat tai me elimme omia kilometrejämme. Viitat omiaan. Aina oli viisi kilsaa jäljellä. Usko horjui iltakuudelta ja melkein hyväksyimme baarissa paikallisen tarjoaman kyydin. Mutta vain melkein, sillä huomasin, ettei mies ollut kaffilla baarissa.
Ajoimme välin Boo de Pielagos – Morgo junalla. Niin suositeltiin ja kun junan ikkunasta katselin siltaa, jossa kulki juna ja peregrinot, niin ymmärrän miksi. Vaelluskaverini muistelee nähneensä vastaavanlaisesta vaarallisesta paikasta videon, jossa nuoret miehet uhoavat tarkistaneensa junien aikataulut ja jatkavat tunneliin, jossa käytännössä ei näyttäisi mahtuvan kävelemään. Huh. Huh. Tänäänkin juna-aikataulut olivat sekaisin sähkökatkojen vuoksi.
”Joku nuori, ketterä, nopea ja omasta mielestään kuolematon, varmaan tuosta voi mennä”, vaelluskaveri toteaa kun junamme ylittää siltaa .
Vihdoin iltakahdeksalta monien kyselyjen ja kartantutkimisten jälkeen rojahdamme Requejeron majataloa vastapäätä sijatsevaan El Puerto -baariin kyselemään illallista. Käy ilmi, että baarista saa jotain sinne päin. Ja lisäksi se, että baarinpitäjä on samalla alberquen hospitalero (majatalosta huolehtiva henkilö).
Jos meillä oli edellispäivänä tiukka hospitalero Santanderin alberquessa, joka komensi porukat punkkiinsa tasan kello 22, niin tämä on nyt toisesta laidasta. Antoi avaimen, saa tulla ja mennä miten haluaa. Pieni majatalo, pari huonetta, alle 20 punkkaa.
Hei
Mielenkiintoista seurata vaellustanne. Melkein tekisi mieli mukaan, mutta lonkat ei tuollaisia matkoja kestäisi ja hartiat jumittuisi rinkan painosta. Ihailen sinua!
Toivottavasti matka etenee suunnitelmien mukaan.
Kiitos Hannele kommentista. Majatalon pitäjän silmät revähtivät illallislautasen kokoisiksi kun kuuli hartia- ja lonkkaesteestäsi. Hetkessä eteeni ilmestyi nippu yhteystietoja. Rinkan voi kuljettaa varsin edullisesti taksilla. Yhden etapin välin hän arveli maksavan alle kympin. Minulle selässä matkaava rinkka edustaa kuitenkin vapautta. Saa pysähtyä kun siltä tuntuu.
Suunnitelmien mukaan? Camino-camu narahtaa: ”Onko meillä joku suunnitelma?”. No ehkä sellainen, että Santiagoon päin menemme.