Ei mitään päällepantavaa. Maanantai-ilta, Espanjan kansallispäivän vastaanotto Ritarihuoneella, töiden jälkeen klo 17–19. Normaalisti ei ongelma, mutta tuo kansallispäivä. Meillähän itsenäisyyspäivään suhtaudutaan varsin vakavasti, linnanjuhlineen kaikkineen. Ymmärtääkseni espanjalaiset koristautuvat vaatimattomammissakin juhlissa, ja jopa arjessa suomalaisia tarmokkaammin.
Lumeet löytyvät ja saan puristettua ne kesäkilojeni päälle.
Ritarihuoneella Istuntosalin ovensuussa vieraita vastaanottava Espanjan suurlähettiläs María Jesús Figa López-Palop hymyilee:
”I like your eyeglasses”.
”Thank you! I like them too”, vastaan.
Muistissani on espanjanopettajan opit. ”Kun teiltä suomalaisilta kysytään, mitä kuuluu tai teille osoitetaan small talk -kohteliaisuus, älkää alkako kertomaan mitä oikeasti kuuluu tai selittelemään, espanjalainen on jo pitkällä ennen kuin pääsette edes alkuun. Vastatkaa ’kiitos hyvää’ vaikkei kuuluisikaan ja siirtykää eteenpäin.”
Mummoilu sikseen, en siis kertonut miten rillit olivat joutuneet nenälläni. Se olisi ollut pitkä, polveileva tarina Paul Smithin jälleenmyyjien varaosavarastojen tonkimisineen ja Japanista tilattuine nenätalttoineen. Tarinaan kuului myös oman optikon uhkaaminen tallinnalaisoptikolla ellei hän suostu päivittämään linssejäni. Päivittihän tuo, kasarikehyksiin vaihdettiin linssit, minun vastuullani.
Kuuden pintaan Istuntosali on täyttynyt juhlijoista. Puheensorinaa ei edes yritetä keskeyttää virallisilla puheilla.
Kukaan ei kysy käytkö täällä usein, vaan mikä on yhteyksesi Espanjaan tai lähetystöön. Eräs herra esittelee itsensä ja kertoo olevansa Työ, hyö ja myö –ministeriöstä. Hieman saa hakea, mutta TEM:hän se on, Työ- ja elinkeinoministeriö.
Vaikka kyse oli kokkareista, kevyestä seurustelusta, puhe piipahti myös pakolaiskysymykseen ja kollegojen kanssa tietenkin myös työperäisiin.
Sainpa lukulistaani kirjavinkin käytettäväksi kun seuraavan kerran valmistaudun Espanjan reissuun. Mamen Sánchezin On ilo juoda teetä kanssasi, kääntänyt Satu Ekman, jonka kanssa rupattelimme pienen tovin.
Kirjavaa oli pukeutuminen. Kaikkea läskipohjista maailmanmerkkien lakeerikenkiin, farkusta pukuihin. Sakettikin. Sakettimies taisi livahtaa kotiin ajoissa, sillä ”Perinteisen etiketin mukaan sitä voi käyttää merkkipäivävastaanotoilla, häissä, virallisilla käynneillä, näyttelyiden avajaisissa ja muissa päiväjuhlissa, jotka päättyvät ennen kello 18:a”, kertoo www.pukuvuokraamo.fi.
Vastaanotto päättyi aikanaan ja porukka suuntasi kuka minnekin. Bussissa mietin, että jokaisen espoolaisen pitäisi matkustaa maanantai-iltana bussilla 270 kohti Espoon keskusta. Vielä parempi jos istuisi selkä menosuuntaan.
Miten värikästä porukkaa! Käytävän toiselle puolelle hulahti kolme korskia nuorukaista, komeita kuin mitkä. Vaikka kieli oli jotakin sellaista missä viljellään hoota, enkä sitä ymmärtänyt, heitä seuratessa pystyi helposti päättelemään kuka tekee kolmikon päätökset.
Bussin peräosasta elovenatyttö tuijotti kaihoisasti keskioven läheisyyteen. Siellä istui vaunuissa lumoava pikisilmä, jota isä syötti tuttipullosta. Mistähän kaukaa perhe oli. Lähi-itää veikkaisin.
Kisahallin kohdalta eteeni lehahti sporttineiti. Hän ryhtyi näpelöimään älyluuria jalkoväli niin levällään, että isomummu olisi kavahtanut jos näky hautaan asti olisi ulottunut.
Kyllä minäkin olisin somettanut, mutta kun akku loppui jo tunteja sitten.