Ennen kotiinpaluuta ostin Hanian kauppahallista juuston, kuulun graviéran. Myymälän seiniä koristivat monet palkintoplakaatit. Oppaan kanssa olimme sopineet, että kuljettaja pysäyttää vielä ennen lentokenttää sopivalla paikalla, jotta voimme tunkea viime hetken ostokset jo muutenkin pulleisiin matkalaukkuihimme.
Kuljettaja tietenkin unohti, mutta terminaalin läheisyydessä laukut nostettiin parkkipaikalle. Noloa! sanoo mummo. En pidä yhtään siitä, ette joudun katseiden saati sitten huvittuneiden tuijotusten kohteeksi matkalaukku sepposen selällään. Sain kuin sainkin juuston ja likomärät uimakamppeet sullottua kuljettajan avustuksella matkalaukkuun.
Tavaraa oli enemmän kuin koskaan. 23 kiloa ja 65 grammaa kertoi lentokentän vaaka. Aika tarkkaa hommaa summamutikassa pakattuna.
Kreetalla vaatii erityistä luonteenlujuutta olla ostamatta yrttejä, jotka tuoksuvat jumalaisilta; viinejä, jotka pyörryttävät maullaan sekä prosenteillaan; öljyjä, joita paikalliset rinta rottingilla luonnehtivat maailman parhaiksi, ja tietenkin luonnonkosmetiikkaa, jolla rypyt oikenevat tuota pikaa.
Kotona aamuyöstä yritän avata laukun ja pelastaa juuston kylmään.
Numerolukko ei aukea. Levyn on täytynyt liikahtaa kuljetuksessa. Aamulla vielä epätoivoinen yritys kokeilemalla viereisiä numeroyhdistelmiä. Ei aukene.
Lukonavaaja Tuhattaiturin puhelinvastaaja kertoo olevansa paikalla kahden päivän päästä, maanantaina. Vieraat tulevat päivän päästä.
Vasaralla lukko aukeaa. Juusto pääsee jääkaappiin ja märät vaatteet sinne mihin ne kuuluvat. Koeluontoisesti napsautan lukon kiinni. Jospa laukkua vielä voisi käyttää. Kiinni pysyy. Taas tarvitaan vasaraa.
Satasen Samsonite tärveltyi mutta neljäntoista euron juusto pelastui. No joo! Tyyristä oli.
Miltäkö juusto maistui? Suolaiselta.
Kovaakin oli. Miten lie siellä Kreetalla saivat graviérastaan niin nättejä puikkoja punaviinin seuraksi.