Moni kiinalaisnuori sai varmaan tänäkin vuonna punaisen kuoren, johon vanhemmat olivat laittaneet sopivan rahasumman. Raha on kuulemma perinteinen uudenvuoden lahja naimattomille kiinalaisille.
Eilen minulla oli ilo tavata entinen joogaopeni Kelly Zhang, joka tuli Suomeen juhlapyhien tarjoamien vapaiden vuoksi.
Toimivat Seniorit ry järjesti aikoinaan joogaa lauantaiaamuisin Espoon Viherlaaksossa. Kelly toimi opettajana kunnes opiskelujen valmistuttua muutti takaisin kotimaahansa.
 |
| Kelly Toimivat Seniorit ry:läisten vieraana. |
Ylioppilaslahja itselle
Ilotulitusta katsellessani muistuu mieleen eräs oman kalenterimme uusi vuosi kauan sitten. Olimme Helsingissä viettämässä iltaa. Katsoimme kiinalaisen elokuvan, mietimme tulevaa vuotta ja keväällä siintävää Kiinan matkaa. Haavetta, jonka olin ajatellut toteuttaa ylioppilaaksi tulemisen kunniaksi. Ystävättäreni oli voittanut lotossa ja minä otin lainan, jotta pääsisimme elämämme matkalle.
Silloin oli vielä Neuvostoliitto. Tässä hieman päiväkirjaa junamatkalta halki Siperian.
Koiratkin hymyilevät
Junamme kolkuttaa kohti Kiinaa. Uni ei tule, sillä olen nuokkunut jo monta päivää ja yötä. Tiedän, että välillä on yö koska tulee pimeää. Yöllä tuntuu, että junassa on neliskanttiset rautapyörät. Vastaan tulee enemmän junia kuin on mahdollista. Mihin ne kaikki ovat menossa? Mielikuvitus alkaa tehdä tepposia: mitä jos junat törmäävät keskellä-ei-mitään?
Makuuvaunussamme kuorsaa kaksi vierasta miestä. Ryhmämme makuupaikkojen jako oli oma ohjelmanumeronsa. Saatiin aikaan rouvien ja pariskuntien vaunuja, mutta miten tahansa teimme, aina jäi jakojäännös.
Lopullinen jakojäännös oli kaksi vanhempaa miestä ja ystävättäreni ja minä. Iäkkäitä rouvia ei voinut majoittaa samanikäisten miesten kanssa, niin me porukan nuorimmat saimme miehet seuraksemme neljäksi viikoksi. Hyvä niin, sillä toinen miehistä pitää meidät vitseissä – kuulemme kuinka korkki kiertyy aika ajoin, mutta hän osaa tissuttelun taidon – ja toinen pitää meidät ajan tasalla. Hän kirjaa ajan muistikirjaansa asemille saavuttaessa.
Aamulla kellokallemme kertoo, että Zabaikalsk on seuraava. Matkaohjelman mukaan Moskovasta sinne on 6666 km ja saavumme keskiviikkona, kuudentena matkapäivänä. Ajantajuni on mennyt aikoja sitten, ehkä ennen Baikal-järveä. Tai Manchurian kukkuloilla, jolloin talvi muuttui kevääksi. Selvää on vain ruoka-aika: kongin kumahdus, jolloin väännyn ravintolavaunuun.
Zabaikalskissa pääsemme jaloittelemaan. Aikaa ei ole paljon, mutta ei ole nähtävääkään. Tumpuloiksi puettuja lapsia leikkii liejuisessa kyläpahasessa. Kävelylenkin jälkeen yöpöydällä ilkkuu maittava mittavirhe. Kylä oli viimeinen ennen rajaa ja ajattelin sijoittaa viimeiset ruplat karamelleihin, sillä muita houkutuksia ei ollut. Valuutat ja grammat menivät sekaisin ja nyt meillä on viiden kilon karkkilaatikko matkaeväänä.
Manchoulissa torvisoittokunta toivottaa maahan saapujat tervetulleeksi. Kylän väki on kokoontunut asemalle hymyilemään. Kontrasti on melkoinen viime kylien alakulon kanssa.
Ravintolavaunu vaihdetaan kiinalaiseen. Hetkessä on juhlat pystyssä. Vielä muutama päivä sitten joimme mineraalivettä, joka oli niin suolaista, että siitä tuli jano. Mineraalivesi, samoin kuin makeat marjaviinit, joita vahingossa ostimme Moskovan periozkasta ruokaviinin sijaan, vaihtuvat nyt kiinalaiseen olueen. Ruoka hivelee aisteja tuoksullaan, ulkonäöllään ja maullaan. Eikä aikaakaan kun ohivilahtavissa kylissä vaeltavat – paisteiksi kasvatettavat – koiratkin näyttävät hymyilevän.
——-
Viikon istuimme junassa, öitä taisi olla kahdeksan. Siinä oli aikaa ajatella ja jäsennellä maailmaansa. Kiersimme Kiinassa eri kulkuvälineillä kolme viikkoa, jonka jälkeen muu seurue palasi lentäen Suomeen. Ystävättäreni kanssa jäimme vielä viikoksi seikkailemaan.
Matkalla olimme toukokuussa. Vuoden kuluttua – toukokuussa taas – muistelimme Kiinan matkaamme ristiriitaisin tuntein. Taivaallisen rauhan aukiolla, jossa olimme tepastelleet, survoivat opiskelijoita kuoliaaksi. Taivaallisen rauhan aukiolla!
Vuohet
Kiinalaisilla alkoi siis tänään vuohen vuosi.
Vuohista tuleekin mieleeni taannoinen Marokon matkani ja paikalliset vuohet. Siitä on jo vaikka kuinka monta vuotta.
Agadirin lähistöllä moni hieraisi silmiään: mitä vuohi tekee puussa?
Alueen aluskasvillisuus on niukkaa ja arganpuu on vuohille lähes ainoa ruuanlähde. Vuohi on ruuan hakumatkalla. Siellä se keikkuu ja piikkejä uhmaten syö puussa kasvavia hedelmiä ja lehdistöä.
Arganpuu on sukua oliivipuulle. Sen öljyä käytetään ruuanvalmistuksen lisäksi kosmetiikkateollisuuden raaka-aineena öljyn iholle hyvää tekevän vaikutuksensa vuoksi. Vilkaiskaapa ranskalaisten ihovoidepurkkien tai shampoopullojen tuoteselostetta! Huile d’argan, huile d’argane, sitä niissä on.
Arganlehdot ovat suojelukohteita Marokossa. Puuta esiintyy vain pienellä alueella noin sadan kilometrin säteellä Agadirista. Ennen vanhaan öljyä sisältävät siemenet kerättiin vuohien jätöksistä (yök, mutta näin meille kerrotiin paikan päällä) ja niistä puristettiin öljyä. Nykyään hedelmät kerätään talteen. Öljynpuristaminen on edelleen pitkälti käsityötä.
Ostin reissullani marketista ihonhoitoon tarkoitettua arganöljyä.Aika voimakkaan hajuista ja siksi riittoisaa.
