Puolan kiertueeni viimeisenä päivänä päädyn kotimajoitukseen Varsovassa. Monen portti- ja ovisummerin takaa löytyy välitysfirma, josta tilasin majoituksen. Huomaan heti että varauksessani on vaikeuksia.
”Isäntä rupesi hankalaksi. Perui viime tingassa”, kertoo virkailija ja vakuuttaa, että hänet poistetaan listoilta. Luonnollisesti se ei minua lohduta, sillä pää on saatava tyynyyn vielä yhdeksi yöksi ennen kotiinpaluuta ja hotellit ovat pyöräilytapahtuman vuoksi täynnä.
Uusi majoittaja löytyy.
”Ei aivan keskustassa” vaikka keskustasta alun perin tilasin. Itä-Varsovassa, Miedrynarodowassa sijaitseva majoitus on lähin mitä löytyy. Se on lähellä Stadionia ja kuulua kirpputoria.
Osoite osoittautuu hankalasti löydettäväksi myös paikkakuntalaisille.
Bussissa eräs englantia puhuva mies tarjosi apuaan. Hyppäsi pois samalla pysäkillä ja halusi opastaa minut perille. Rehellinen vai huijari, en jäänyt sitä selvittämään, sillä mielestäni hän ohjasi väärään suuntaan. Väitti vielä, että hänen mukaansa kannattaa lähteä sillä harvat pystyvät auttamaan alueella, jossa ei puhuta kovin yleisesti englantia. No, minullahan on kartta.
Alueella on korkeita kerrostaloja kuin entisen itäblokin lähiöissä. Osoite löytyy. Nokkelan, ovikoodien salamaailmaan perehtyneen nuoren naisen avustamana päädyn vihdoin betonitalon kolkkoon rappukäytävään.
12-kerroksessa emäntäni tulee vastaan hissille. Naisella on reikäiset sukkahousut ja puhuu vain puolaa – myös itsekseen huomaan myöhemmin. Hän johdattaa minut kammottavia käytäviä pitkin asuntoonsa. Matkalla hän heiluttaa avainnippua ja varmaankin kertoo miten pääsen etenemään monista rautaporteista.
Huoneeni näköala on huikea.
Olin jo vähällä pyörtää takaisin ja mennä hotelliin kun näin käytävät, lukkomäärän, ovikoodit ja muut, mutta kai tässä yhden yön pärjää.
Yöllä iskee ajatus, mitä jos en pääsekään sisään kun käyn aamulla kirpputorilla. Joudun odottamaan lukkojen avaajaa niin kauan että myöhästyn lennolta. Mitä jos tulee tulipalo. Nainen polttaa ketjussa.